Sankaruuden nurja puoli

Sankaruuden nurja puoli

Ihmisillä on aina tarve nostaa esikuvia itselleen. Usein sankariin liitetään kaikki hyvät ominaisuudet. Ainakin sankarista halutaan korostaa sellaisia piirteitä, joita haluttaisiin itselläkin olevan.

Entisaikoina sankarista annettu kuva säilyi kirkkaana. Toki lähipiirissä tiedettiin erinäisiä vikoja. Sankari saattoi olla narsistinen tai äkäinen pienistäkin asioista. Lienee selvää, että sankarillisen uran jälkeistä romahdusta ei kerrottu jälkipolville seikkaperäisesti.

Kansansuosio on kuin huumetta

Urheilumaaima on kenties sankaruuden alueista kaikkein vaikein. Kukaan ei pysty enää fyysisesti mihinkään ihmetekoihin 40-50 vuotiaana. Niinpä urheilun jälkeinen elämä muodostaa pitkän vaiheen. Tämän päivän tiedotusvälineet saattavat tehdä suurimmat tilinsä urheilijan aktiiviuran jälkeen, mikäli alamäki alkaa jyrkkänä.

Toisaalta huomion keskipisteenä urheilusaavutustensa kanssa paistatellut sankari saattaa itsekin uran päätyttyä kaivata huomiota. En ihmettelisi vaikka osa urheilijoista haluaisi julkisuutta itselleen vaikka omaa huonoa tilaansa esitellen. Jopa sillä tavoin on mahdollista maistaa hankitun kansansuosion rippeitä. Ihanteellisesti urheilija pääsee uransa jälkeen valmentajaksi ja löytää itselleen arvostettavan ammatin. Valmentajana entinen huippu-urheilija voi pysyä julkisuudessa myönteisellä tavalla.

Naisten maailmasta tunnettua ilmiötä voi käyttää vertauksen pohjana. Entinen kaunotar, joka nuorena sai huomiota riippumatta vaatetuksesta, alkaa 30 ikävuoden jälkeen pukeutumaan minihameeseen. Joku ulkopuolinen saattaa aistia epätoivoista huomion kaipuuta. Voisi melkein sanoa, että vaaditaan puolialastomuutta, että saa edes hieman samaa huomiota, mikä lankesi ennen luonnostaan. Tiedotusvälineet varmaankin saalistavat urheilijoiden heikkouksilla. Onko mahdollista, että osa urheilijoista hakee julkisuutta julkisuuden ja ansioiden toivossa ja tavallaan avaa kurkkunsa median susille?